Katsoin tuon Perjantai-dokkarin "Syrjään jäänyt sydän". Se kertoi 43-vuotiaasta työttömästä miehestä, joka ei ollut koskaan suudellut tai kävellyt käsi kädessä ihastuksensa kanssa. Toki se herätti minussa sympatiaa, mutta olen itse samanlaisessa tilanteessa, vaikkakin n. 10 vuotta nuorempi, eikä kukaan ole koskaan haastatellut minua tai ollut minusta kiinnostunut tai huolissaan sen takia etten saa töitä enkä ole koskaan suudellut vaikka olisin halunnut.

Olen joskus nuorena kulkenut käsi kädessä miehen kanssa, johon en tuntenut mitään vetoa, koska hän halusi sitä ja oli kait ihastunut minuun ja se tuntui erittäin vaivaannuttavalta ja epämiellyttävältä.

Mutta olen joskus myös kulkenut käsi kädessä sekä käsikynkässä ihastukseni kanssa ja se oli aivan mahtavaa. Hän ei tosin tiennyt, että olin ihastunut häneen. Mielestäni jokaisen pitäisi saada kokea nuo elämässään, mutta se ei ole vain sinun päätettävissäsi, vaan siihen tarvitaan myös se toinen ja jos molemminpuolista kemiaa tai edes kaveruutta ei ole, niin näin ei sitten tule tapahtumaan.

En osaa sanoa, miksi toisille ihmisille riittää aina uusia ihmisiä, joiden kanssa mennä yhteen, jos vanhan kanssa menee sukset ristiin tai toisilla on useampi suhde samaan aikaan ja toiset eivät koskaan pääse edes suutelemaan, mutta näin se vain menee. Elämä ei ole aina reilua.

Mulle on sanottu monia syitä sille, miksi olen saanut pakit, mutta loppupeleissä kysymys on henkilökemioista. Vaikka tuntisi kuinka paljon vetoa siihen toiseen, niin jos se toinen ei tunne vetoa suhun, niin ei siitä suhdetta tai romanssia muodostu. Rakkautta ei vaan voi pakottaa ja se on musta hyvä asia ettei voi.