En olekaan päivittänyt blogia nyt vähään aikaan. Syitä on monia, ei ole ollut inspiraatiota, on ollut kaikenlaista stressiä ja olen myös ollut vähän ahdistunut erinäisistä syistä.

Mutta on ollut ihan mukaviakin aikoja ja koulutyöt ovat myös vähän edistyneet, meillä alkoi kouluprojekti ja meidät jaettiin ryhmiin ja olen ihan tyytyväinen tähän omaan ryhmääni.

Nyt kun syysloma on alkanut olen myös alkanut liikkua enemmän ja painokin on alkanut lähteä vähän laskuun, kun se on nyt ollut noususuuntainen. Yhdessä vaiheessa se myös laski kuin itsestään, mutta sitten se alkoi nousta.

On ollut jotenkin vähän raskas mieliala, enkä ole kokenut, että jaksaisin kauheasti avautua siitä enkä ole kokenut blogin päivittämistä ykkösprioriteetiksi, mutta nyt musta alkaa tuntua jo vähän paremmalta. Päivä kerrallaan.

Sorruin soittamaan tänä iltana Hänelle. Annoin hälyttää neljä kertaa ja sitten katkaisin. Hän ei vastannut.

Hän ei ole koskaan blokannut numeroani, mutta Hän ei ole enää vastannut pitkään aikaan soittoihini. Välillä ihmettelen, että miksei Hän vaan blokkaa mua, koska ei halua jutella enää mulle, mutta ehkä se liittyy siihen, että Hän on herrasmies eikä halua loukata tunteitani.

Muistan edelleen kuinka rakastunut olin Häneen ja vaikka ne tunteet ovat laantuneet, olen edelleen kiintynyt Häneen.

Välillä tuntuu, että Hän oli Se Oikea, vaikka tiedän, ettei se ole mahdollista, koska hän ei tuntenut samoin. Kunpa tämä tieto menisi myös tunnetasolle perille.

Juttelin erään oman alansa ns. "gurun" kanssa tänään ja hän sanoi, että kyllä se on mahdollista, että vanhemmallakin iällä voi tulla tämän mun alan "guruksi".

Se oli mielestäni tosi inspiroivaa ja sai mut miettimään, että ehkä mun pitäisi panostaa ihan täysillä opiskeluun, kun mulla ei kuitenkaan ole mitään töitä tai puolisoa tai lapsia tai lemmikkejä viemässä huomiota.

Eniten inspiroi ajatus siitä, että saisin omia projekteja tehtyä valmiiksi ja uskon, että ne olisivat myös mukava lisä CV:hen.

Ajattelin nyt tehdä tällaisen pienen tilannepäivityksen nyt aamutuimaan, koska en jaksanut tehdä sitä viikonloppuna. Mun piti itseasiassa julkaista tää jo eilen, mutta tuli teknisiä ongelmia ja en pystynyt.

En jaksa selittää mitä kaikkea tein viikonloppuna, joten tein pienen kuvakollaasin, kun kuvahan kertoo enemmän kuin 1000 sanaa, eikös?

Opiskelut on menneet eteenpäin, opin uusia juttuja mm. sen, ettei meidän tarvitsekaan osata kaikkea sitä mitä meille opetetaan, vaan jos esim. handlaa yhden osa-alueen tietystä jutusta kunnolla niin se riittäisi näyttöön.

Sain tästä uutta pontta opiskeluun, koska jos tarvitsee vaan panostaa kunnolla yhteen tiettyyn juttuun, niin se kyllä kiinnostaa, mutta luulin, että meidän pitää olla moniosaajia ja se vähän nakersi mun opiskeluintoa, koska en ollut hirveän hyvä yhdessä tietyssä jutussa, vaikka toisessa jutussa taas olen.

Ja siis kun kirjoitin siitä, etten halua olla mikään oman alani guru, niin se olisi kanssa vähän myöhäistä, koska oman alani gurut ovat yleensä aloittaneet jo lapsuudessa nämä hommat tai ainakin niiden harjoittelun.

Mutta siis kyllä mä haluan tehdä hyvää laatua ja nähdä vaivaa työni eteen, mutta en omistaa sille koko elämääni. Se ei ole mielestäni tervettä.

Mulla on herännyt vähän ajatuksia, kun olen jutellut ihmisten kanssa tuolla koulutuksessa. Tuntuu, että toiset ovat jo vähän pudonneita kärryiltä ja toiset vaan porskuttaa kovaa vauhtia eteenpäin.

Mä juttelin yhden tällaisen kovaa vauhtia eteenpäin porskuttavan kanssa ja hän sanoi, että hän haluaa olla jumalaisen hyvä tällä alalla (toki se oli huumoria, mutta piili siinä totuuden siemenkin) ja kertoi tekevänsä useampia nettikursseja näistä meidän opiskelemistamme aiheista + ekstraa samaan aikaan tämän koulutuksen kanssa.

Aloin miettimään, että vaikka muakin pidetään yhtenä eteenpäin porskuttajista, niin ei tää koulutus ja tää aihepiiri ole mulle mikään henki ja elämä. En halua omistaa elämääni tälle alalle, vaan tehdä näitä hommia työkseni ja saada palkkaa tästä. Mietin, että onko tämä jotenkin "väärä" asenne, kun en vuodata verta, hikeä ja kyyneleitä, että pääsisin tekemään näitä hommia, vaan teen sen mitä pitää ja vähän lisää?

Mun ihanne on eräs mun ex-frendi, joka tekee näitä hommia työkseen ja hän on aina ollut hyvä hommisaan ja tekee hyvää jälkeä, mutta ei tämä duuni ole hänellekään se henki ja elämä vaan työ ja yksi osa elämää, ei pääosa.

Onko väärin, jos haluaa vaan olla ns. "leipäduunari" eikä mikään tämän alan ykkösguru? Musta se ei ole väärin ja voihan se liittyä ikääntymiseenkin, kun olen jo yli kolmekymppinen enkä ole mikään teini tai parikymppinen, joka kuvittelee, että työ on se unelmien täyttymys ja kaikki kaikessa.